Kuka on arvokas? Kellä on oikeus olla?

Tiistai 22.5.2007 klo 18.22 - Tuula Paasivirta


 Kuka on arvokas, kellä on oikeus olla olemassa?

Olen miettinyt maailman menoa viime aikoina monesta näkökulmasta. Mitkä on meidän kunkin arvostukset arjessa? Miksi, me niin helposti ali-arviomme sairasta ja ns. erilaista ihmistä?

Mikä on se illuusio, että me olemme hyviä ja parempia kuin nuo muut? Kuitenkin aidon oikeasti, kuka tahansa voi sairastua, läheinen voi sairastua milloin vain. Kenen tahansa elämä voi koska tahansa kapeutua pitkäaikaissairaalan vuoteeseen. Kuka tahansa voi sokeutua jne.

Silti sairas ja vammainen on ihminen, persoona loppuun saakka, viimeiseen henkäisyyn saakka.  Näin ollen sekin on merkityksellistä, miten yhteiskunta kohtaa sairaan, heikon,  "epäonnistuneen" ihmisen. Kuka muuten määrittele, sen kuka on epäonnistunut?

 Miten yhteiskunta eli me suhtaudumme toisen ihmisen avun tarpeeseen, tarvitsevuuteen? Annetaanko tarvittava viranomais- palvelu ystävällisesti ja asiallisesti vai epäystävällisesti?  Ystävällinen asenne ei vie rahaa, mutta tuo iloa elämään. Vapaaehtoisapu on usein ystävällistä, onneksi.

On muistettava sekin, että monet meistä kykenemme olemme oman elämämme subjekteja. Ja siihen tulisi pyrkiä, että mahdollisimman moni ihminen saisi todella olla oman elämänsä subjekti. Ei meidän aina tarvitse olla palvelujen kohteita tai muuhun asiaan nähden objekteja.

 Voimme käydä töissä, tuottaa taidetta tai vain olla lähimmäisiä, isiä, äitejä, veljiä siskoja. Olla ihmisiä omassa ympäristössämme. Elämä on vuorovaikutusta, kahden suuntaista liikettä, monen suuntaista liikettä. Tapa olla vuorovaikutuksessa tulee ymmärtää laajasti.

Tuula Paasivirta 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avainsanat: Ihmisen arvo, elämä, sairaus, terveys, lähimmäisyys, vammaisuus


Kommentit

27.5.2007 18.01  Jatta S.

Tärkeää asiaa mietit. Jo ihan pienessä ystäväpiirissäni joku saattaa sanoa tapaamisen esteeksi: Kun sinun kanssasi ei voi tehdä mitään! - Jotkut arvottavat elämisen paljolti touhuamisen, tekemisen kautta. Millainen ihminen ei voi tehdä mitään, koomassa oleva vai ?- Minua masentaa se joskus, kun itsellä on "pieni elämä, mutta rikas ja hyvä elämä".- Ihan kuin olisin outo ja kummallinen kun en voi tehdä kaikkia asioita ja että elämässäni on rajoituksia. - Olen pohtinut mikä tekee palvelun kohteena olemisessa objektina olemisen kokemuksen. Paljolti se on kiinni asenteesta - niiden joita kohtaamme. Minulla on kyllä semmoinen kokemus että vapaaehtoistyössä voi kokea yhtä lailla kohteena olemista, ja kunnallisessa palvelussa voi kohdata iloisia yllätyksiäkin Joskus sitäkin sattuu). Kun meitä ihmisiä on niin moneen junaan. Joskus mietin mikä on oma asenteeni, tapani olla olemassa - tutkin onko minussa "kohteena olemisen kokemus" jo valmiina. Nämä ovat mielenkiintoisia, isoja asioita. - Hyvää viikkoa ja terveisiä lintusilta, jotka täysin palkein livertelevät.

9.1.2008 8.13  Lilja Tikkanen

Uskon, että kannamme kaikki perintönä saamaamme lapsuutta sisällämme näissä 'kokemuksissa': olla kohteena, olla auttaja, olla autettava jne. Jos lähtee ajatuksesta, että Jumala ei luonut ketään sattumalta, turhaan, niin jokaisella on jokin tehtävä. Se ei ole selviö tänään, se muotoutuu joka päivä, hautaan asti ja onkin siten mielenkiintoinen löytöretki. On vaan oltava avoin sille, kuullosteltava, mikä tehtäväni tänään on ja sitten tartuttava tilaisuuteen. Kehitystä siis. Emme voi olettaa, että totta kai minua pitää kaikkien auttaa, totta kai minä autan kaikkia. Ne eivät voi olla olemisemme lähtökohdat. Ihmisten yhteisyys on vuorovaikutusta, ottamista ja antamista. Kukaan ei jaksa antaa iänkaiken, ellei koskaan saa. Tyhjästä on paha nyhjästä, sanoo sananlaskukin. Ja on mahdotonta olla aidosti 'täysi' iät ja ajat, vaikka niitä ikuisia hoivatyyppejä olen tavannut. Senkin olen heistä läheltä nähnyt lopulta, että katkeroituvat lopen, elleivät ole saajana tasapuolisesti, jos ei siitä suhteesta niin toisesta sitten. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla ihmisiä, monta, joitten kanssa jakaa surut, ilot. Jos jakaa ne vain yhdelle, tuo yksi ei jaksa ellei ole luonteeltaan huoleton veikko ja puota sen tien kuulemansa. Ei siis ota oikein vakavasti. Kannamme menneisyyttämme siis. Jos sen avoimesti tiedostamme, olemme valmiit kyseenalaistamaan omatkin toimemme, voimme kehittyä, olla myös toisella puolella vuorovaikutussuhteessamme. Jos on kyseessä hoitosuhde, toinen on auttaja, toinen avuton. Se ei ole sinänsä tasavertasuhde ja siksi esim. puoliso on ikäänkuin jäävi katkeamattomaksi hoitajaksi. On osattava ottaa lomaa. Muuten ei jaksa omaishoitajakaan. Emme ole korvaamattomia ja se on tärkeä tunnistaa velvollisuudentuntoisenkin. Tasapuolista suhtautumista kaikkia kohtaan. Ihmisarvo ei ole suorittamisesta kiinni. Se on itseisarvo, ei välinearvo, joka saavutetaan jollain. Ihmisarvo on Jumalan luomisen tähden sama kaikilla. Olkoon juoppo tai kuningas. Se pitäisi hoitajaksi alkavan tajuta, että osaa kohdella autettavaansa. Kaikilla meillä on jotain annettavaa. Autettavan täytyy vähintään tuntea vilpitöntä kiitollisuutta auttajaansa kohtaan. En usko auttajan kauan muuten jaksavan auttaa.

9.1.2008 16.08  Tuula Paasivirta

Kiitos Lilja Tikkanen kommentistasi. Puhuit asiaa ja tärkeää asiaa pitkässä kommentissasi.

Totta on, että emme aina ja kaikkialla voi olla auttajina, ei edes ammattiauttaja voi, sillä olemme vain ihmisiä.

Tunnen minäkin tämän ilmiön, että on ihmisiä, jotka auttavat paljon ja näyttävät vahvoilta, mutta ajan kanssa väsyvät ja uupuvat. Näin ainakin silloin, kun kokevat, etteivät missään ihmissuhteessa voi olla heikkoja itse. Eikä sellaista ajan oloon jaksakaan.

Olen viime aikoina lukenut Henri J.M. Neuwenin kirjoja, hän puhuu paljon vetäytymisen tarpeesta. Ja nimen omaan myös siksi, että ihminen tarvitsee sitä itselleen ja ennen kaikkea, että on häiriötöntä aikaa seurustella Jumalan kanssa, olla rukouksessa ja hiljaisuudessa.
Uskon kyllä siihen, että kaikkilla meillä on oma paikkamme elämässä ja oma merkityksemme.
terveisin Tuula


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini