Torstai 19.4.2007 klo 9.02 - Tuula Paasivirta
Naisesta pappina
Minulle pappeudessa olennaista ei ole valta. En ole vallanhaluinen, vaikka olen nainen ja pappi. Kysymys on kutsumuksesta. Aika paksu väite tämä johtajahaluisuus ja etenkin vallanhalu, mikä joillakin on vastuksen syynä. Ei päde ainakaan minuun. Ehkä johon kuhun muuhun henkilöön, mutta miksei nainen voisi johtaa siinä, kun mieskin? Se on taitokysymys, ei sukupuolikysymys.
Minulle papin työ on syvästi kutsumustyötä ja palvelutehtävä. Nyt saan saattaa seurakuntalaistani vauvasta vaariin ja mammaan vaikkapa haudanlepoon. Minulla saattaa olla pitkä ja syvä kontakti perheeseen ja olisi hassua sanoa, etten saa vihkiä, hautaan siunata, vaan heidän pitäisi pyytää itselleen vieras pastori, jonka persoona ei ehkä edes miellytä, joka ei ole sielunhoidollinen. Toki suuri osa miespapeistakin taitaa sielunhoidon jalon taidon.
Uskon syvästi Jumalan johdatukseen ja kun minut on monen mutkan kautta johdatettu papiksi, uskon sen olevan oikea paikka minulle palvella seurakunnassa, sairaalassa jne.
Eikö ole olennaista, että uskoa pidetään esillä, ei se puhuuko ja opettaako mies vai nainen? Eikö olennaista ole kirkon sanoma? Miksi kirkko on syntynyt ja olemassa? Kirkon perustehtävä on pitää esillä pääsiäistapahtumaa, Kristuksen ylösnousemusta, syntien sovitusta .
Sen tehtävä ei ole taistella miehen ja naisen vallasta tai muusta vastaavasta. Kirkon tulee olla heikkojen puolella, muistaa Jeesuksen vuorisaarnan opetukset. Papin tulee olla paitsi asiantuntija teologiassa, lähimmäinen, välittäjä.
Tuula