Hyvää uutta vuotta - pohdintaa vuoden vaihteessa

Sunnuntai 31.12.2006 klo 2.17 - Tuula

Hyvää uutta vuotta!

Yksi vuosi on taas kääntynyt kohti loppuaan. Toivottavasti tuleva vuosi tuo jotain hyvää ja rauhaisaa tullessaan.

Ainakin pahaa tekee katsella Saddamin teloituskuvia.  Ottamatta kantaa itse teloitukseen, niin en tiedä pitäisikö netissä näyttää moisia kuvia.  En hyväksy kuolemantuomioita sinänsä. Enkä usko, että tästäkään hyvää seuraa.  Aina maailmasta löytyy uusia Sadam Husseneita, jotka ottavat vallan.

Jo vanhan testamentin ajoilta saakka on, etenkin lähi-idässä, sodittu yhtenään.  Olisi ihanaa, kun joskus uusi vuosi pääsisi alkamaan, siten ettei maailmassa  olisi käynnissä yhtään sotaa.

Lienee toiveajattelua.  Ihminen on jotenkin itsekäs olento. Se lienee meissä kaikissa jonkinlainen osa meitä. Valitettavaa, mutta totta.

Paukuttelijat ovat paukutelleet jo puoli viikkoa. Ensi yönä taitaa olla todellinen paukutteluyö. Koirat ja kissat pelkää, niin kuin aina.

Toivon ja rukoilen, ettei kukaan menettäisi näköään näissä kekkereissä, mutta se lienee liian hurskas toive. Joka uusi vuosi, joku pääsee näkövammaisten kirjoihin. Ikävä kyllä.  Eihän sitä kukaan toivo.

Uuden vuoden lupauksia en tee, koska  en kuitenkaan pidä niitä.

 KAIKESTA HUOLIMATTA HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2007

Tuula Paasivirta

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: uusi vuosi, sota, paukuttelu, näkövammaisuus

Muistoja Tsunamista

Lauantai 23.12.2006 klo 0.51 - Tuula Paasivirta

LÄHES KAKSI VUOTTA TSUNAMISTA

  Kaksi vuotta sitten Tapaninpäivänä monen elämä muuttui peruuttamattomasti. Suru astui elämään varoittamatta, odottamatta, pyytämättä.  

Ensi kokemus, ei tämä ole totta.  Olin menossa töihin kriisikeskukseen. Asia oli sovittu, ilman, että oli mitään tietoa tulevasta.  Siellä kollegojen kanssa purimme ja kuuntelimme ihmisten murheita tähänkin asiaan liittyen.

  Jossain välissä työskentelin myös Kirkon Palvelevassa Puhelimessa  –pappi kun olen – tämän asian tiimoilla. Kollegat olivat lentokentällä, paikallisseurakunnissa ja muualla vastaanottamassa väkeä, omaisia, surijoita, pelastumisen kokeneita, kaikkinensa hyvin järkyttyneitä ihmisiä vastaanottamassa, rinnalla kulkemassa. 

Pitkään tutkittiin nimilistoja, olisiko rakas omainen löytynyt.  Sukeltajien nimilistat olivat arvokkaita.  Tuttavia ja läheisiä oli ollut matkalla Thaimassa. Pitkin kevättä kuulin työssä ja yksityiselämässä kauhukertomuksia ihmeellisistä pelastumista. Jälleen kerran sai ihmetellä, mistä ihminen saa voimaa hädän hetkellä.  Onneksi niin on. Mutta, missä olivat he, jotka eivät palanneet takaisin elävinä? Missä olivat he, jotka olivat kadonneet hyökyihin? Löydettäisiinkö heitä?

 Tällä kertaa en ollut henkisen huollon (HeHun) mukana lehtokentällä.  Akuutissa kriisikeskuksessa olostakin minulla on kuitenkin kokemuksia. Myyrmannin räjähdyksessä olin läheisellä koululla kirkon tehtävissä.  Olen niin kauan työskennellyt kriisityössä, että suurien ja kauhistuttavien uutisten vyöryessä uutisvälineistä ja puhelimen kautta, tietää kutsun käyvän työhön johonkin suuntaan. Pää käy jo läpi peruutuksia ja aikataulun muutoksia.

  Näin isoissa asioissa ihminen on niin pieni ja avuton, kuitenkin on tärkeä, että voi toimia korvana ja tukena, pienenä lenkkinä auttamassa ihmistä askeleen eteenpäin, kun hänellä on kaikkein vaikeinta. Voi vain toivoa, että Isä Jumala johdattaa ja antaa oikeat sanat ja teot oikealla hetkellä.

 

 

Lue lisää »

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tsunamity, muistot, pappi, poliisi, kriistyö, suru, kirkon henkinen huolto

Melkein ahdistuneena, vaikka hitusen ymmärränkin

Keskiviikko 20.12.2006 klo 10.16 - Tuula Paasivirta

Netistä luettua: Kolmen lapsen äiti ei luovu väkivaltaisesta suhteesta.

Iltapäivälehden lööppi  tuo esille jälleen väkivallan kasvot monella tavalla. Kolmen lapsen äiti ei luovu väkivaltaisesta suhteesta lasten takia. Vaikka juuri heidän vuokseen hänen tulisi luopua suhteesta.

 Toki ymmärrän, senkin että pelko menettää lapset isälle erossa on kova, mutta pystyykö hän puolustamaan ja suojaamaan lapsia isän väkivallalta? Saako hän ja perhe muuta apua?  Pitäisikö lastensuojelun puuttua, jos kukaan ei kykene suojaamaan lapsia?

Mikä on totuus juuri tässä perheessä, mikä iltapäivälehtien myyntiä lisäävää lisäväriä? Ei niin etteikö väkivaltaa ole kyseisessä perheessä. Se voi olla pahempaakin, kun lehdesssä kerrotaan, valitettavasti. 

Ahdistus, alistuminen on syvä, jos odotetaan mielummin Paula B:n kohtaloa, jolloin oma arvokas ja tärkeä elämä on kadonnut. Tällöin lapset täysorpoja, käytännössä; äiti kuollut ja isä vankilassa.

 Kuka auttaa äitiä tässä ja nyt pohtimaan näitä asioita? Mistä hän saa lepoa ja voimia? Miten perhe selviää joulun yli?  Ilmoittaako kaikki vähänkin isommat tai pienemmät väkivallan teot poliisille, lääkärille?

Helppoja vastauksia ei ole. Sitä en luulekaan.  Mutta jotain pitäisi löytää.

Mitä on taustalla hänellä, joka pahoinpitelee entisen esimiehen? Mitä muuta kuin epäonnistunut työsuhde.

Tuula Paasivirta

 

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: väkivalta, alistuminen, lapset, pelko, luopuminen

Pohdintaa perheväkivallasta

Sunnuntai 17.12.2006 klo 16.56 - Tuula Paasivirta

POHDINTAA ALISTAJISTA JA ALISTETUISTA

Perheväkivalta on vaikea ja mutkikas asia.  Tekijöinä voi olla molemmat puolisot samoin he molemmat saattavat olla ja ovatkin uhreja omalla laillaan. Mutta ehkä hieman useammin mies on tekijä kuin nainen.
Olen työssäni kriisityöntekijänä ja pappina törmännyt ihmisiin, joilta lopulta puuttuu kokonaan oma tahto lähteä väkivaltaisesta suhteesta.  On voitu olla 30 vuotta hakattavana ja alistettavana.
Käsitys itsestä ja omasta oikeudesta on vääristynyt. Mustasukkainen puoliso saattoi varsinkin lankapuhelin aikana viedä puhelinkoneen kun lähti kotoa, lukitsi vaimon asuntoon jne.   Siinä itsetunto karisee samoin käsitys omasta itsestä erillisenä ihmisenä. Masennus ja muu kyvyttömyys lisääntyy. 
Usko, että puoliso ei enää lyö, kun on niin luvannut, saa jäämään. Tosiasiassa hän saattaa lyödä jo samama iltana, vaikka on juuri luvannut muuta.
Vaatii tahtoa ja suunnitelmallisuutta, että lähtee, vaikka seuraa riitoja lapsista jne.  Pahoinpitelyistä tulisi olla lääkärintodistuksia, jotta voi todistaa tarvittaessa kaiken tapahtuneen. Mutta näinhän ei useinkaan toimita. Keksitään tarinoita lääkärille, ystäville ja työtovereille.
Väkivaltaisesta suhteesta pitäisi lähteä jo ensimmäisten väkivallantekojen jälkeen, jos puoliso ei lähde hoitoon.  Valitettavasti alkoholisti ja väkivaltainen henkilö muuttuu harvoin. Onneksi todellista muutosta sentään joskus tapahtuu.
Valitettavasti myös kristillissä piireissä on väkivaltaa. Kristillisyys, usko ei aina suojaa puolison väkivallalta. Näin käy etenkin,jos puolison peruspersoona on väkivaltainen tai puolison taustassa on väkivaltaa. Eikä tätä taistaväkivaltaa ole käyty läpi vaikkapa terapiassa.  Henkisen väkivallan osaavat molemmat puolisot. Siitä vähemmän puhutaan, mutta se on pahimmillaan todella kamalaa. Se sisältää alistamista, halveksuntaa ja nimittelyä jne.
Kierre jatkuu ja siirtyy valitettavan usein, kohdistuen perheen lapsiin. Ja lapset alkavat oireilla kodin ulkopuolella tai yksi perheen lapsista oireilee.   Tällöin perhe tarvitsisi jo todella paljon apua.
Lapset voidaan ottaa pois tai yksi lapsi otetaan pois perheeltään. Pois otettava  lapsi on yleensä  hän, joka reagoi perheen ulkopuolelle.  Siirtäminen toivottavasti auttaa tätä lasta, mutta ei muuta perhettä, koska perhedynamiikkaan kuuluu etsiä uusi viimesijainen syyllinen, usein se on joku muu lapsista, jos lapsia on vielä jäänyt perheeseen.
Joskus väkivalta ja alkoholismi näkyy jo ennen parisuhteen varsinaista solmimista, silloin pitäisi hälytyskellojen soida, eikä uskoa omiin kykyihinsä parantajana, tyyliin, kun ollaan yhdessä hän muuttuu. Se pitää vain harvoin paikkanssa.
Nykyisin miehille on omia miesprojekteja, jossa asiantuntijat katsovat asioita miehen elämää tuntien, ei kuitenkaan tekoja hyväksyen.  Suosittelen näitä palveluita.
Tuula

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: perhe, lapset, väkivalta, alistaminen, alistumiminen, alkoholismi, parisuhde

Ikkuna elämään

Sunnuntai 10.12.2006 klo 21.42 - Tuula Paasivirta

Ikkuna elämään

Mitä blogien kirjo ja määrä kertoo Sinulle? Ovatko ne erilaisia ikkunoita erilaiseen elämään, kuin omasi on? Ovatko blogit hyviä vai hyödyttömiä ja huonoja? 

Entä ovatko ne tirkistelyä naapurin elämään? Voiko se olla sitä, kun bloggaajalle tarjoillaan vapaaehtoisesti näitä sivuja?  Miten on objektiivisuuden laita?  Tuntuu, että nykyään vähänkin itseään kunnioittavalla henkilöllä tulee olla vähintään omat kotisivut, miellään myös oma blogi.

 Kukin meistä kertoo blogissaan omista näkökulmistaan asioihin ja elämään. Se on melkein kuin lukisi trendikästä mielipidesivua tai toisinaan päiväkirjaa.

Jotkut blogin kirjoittajat nousevat suuren kansan tietoisuuteen, kun uutisissa kerrotaan esim. ulkonisterin kertoneen blogisivullaan kirjoittaneen jostain tietystä asiasta. Tuntematonkin voi päästä julkisuuteen, jos kirjoittaa tosi räväkästi tai brovosoivasti jostain asiasta.

Sinänsä tietokone on tuonut eräälle ryhmälle eli näkövammaisille tervetulleen mahdollisuuden tiedon valtaväylille. Erilaiset apuvälineet auttavat sokeaa kollegaa tai kanssaihmistäni pääsemään netin maailmaan, varsinkin, jos nettisivuja rakennettaisiin   näkövammaisystävälliseen suuntaan.  Katso vinkkejä http://www.nkl.fi/ tai www.arlainstituutti.fi  eli katso, miten näkövammaisystävällisiä sivuja rakennetaan.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kurkistuksia naapuriin, näkövamma, sivujen tavoitettavuus, sivujen luettavuus

Itsenäisyys

Torstai 7.12.2006 klo 4.52 - Tuula

Itsenäisyydestä

Itsenäisyyttä juhlittiin torstaina. Hieno juttu.  Vaikka kuulostaa kliseeltä, niin arvostan itsenäisyyttä syvästi. Isäni oli sotainvalidi. Hänen veljensä eli setäni kuoli sotasairaalassa 6.12.1942 sodassa saamiinsa vammoihin, sellaiisin, jotka tänään pystyttäisiin parantamaan.

Katson aina itsenäisyyspäivänä tuntemattoman sotilaan mikäli mahdollista TV:stä. Edvid Laineen tuntematon on se ainoa oikea.

Pukuloistoakin tuli katsottua, mutta minua kiinnostaa eniten haastattelut, joita toimittajat tekevät. Kaipasisn vähän Mannerheim ristin ritari Iisalon tai vastaavan haasttelua.

On iloa asua vapaassa maassa, siis siitä huolimatta, että kuulumme EU:n.  Mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin ja enemmän sitä arvostaa.

Se ei ole itsestään selvää. Se on kalliisti hankittu. Kuka meistä nykyihmisistä osaa edes kuvitella, mitä on rämpiä soilla, lumessa ja pakkasessa.

Me olemme saaneet pitää kauniin äidinkielemme. Kielen, joka ei ole maailman helpoimpia, mutta meille puhujilleen ja taitajilleen rakas kieli.

Tuula 

 

 

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: itsenäisyys, äidinkieli, tuntematon sotilas

Kotsivuistani

Perjantai 1.12.2006 klo 3.03 - Tuula

Saarnoja lisätty pari kappaletta

Olen tänään lisännyt onnistuneesti 2 saarnaa.

Se on edistystä se.  Eli en ole toivoton vaan kehityskelpoinen henkilö.

Tuula

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kotisivut saarna päivitys